Track kausi on nyt jo hyvässä vauhdissa. Kisojakin ehtinyt olla jo neljä. Mun osalta ne on kuitenkin kuluneet katsomon puolella. Mun oikeessa nilkassa on tässä jonkin aikaa ollut hassua kipua, joka ei periaatteessa rasituksessa tunnu, mutta seuraavana aamuna sattuu. Kipu ei ole koskaan hyvä, joten valitettavasti alkukauden kisat ovat menneet ohi mun osalta. Menin ihan lääkäriin ja sain sieltä tällaisen "ihanan" bootsin, jota mun piti käyttää kaksi viikkoa. Lääkärin diagnoosi oli liika treenaus meidän kivikovalla urheilukentällä ja lääkkeeksi hän määräsi levon. Valitettavasti lepo otetaan täällä lepona, mikä mun näkökulmasta on ihan kahjoa. Eikö täällä olla kuultu kuntoutuksesta tai korvaavasta harjoittelusta. Kieltämättä kuntopyöräily ja vesijuoksu helpottaisi elämää, mutta eipä niitä täällä pahemmin harrasteta. Tuntuu, että täällä yhdellä sun toisella on mitä kummallisempia raajatukia ja näyttää, että lääkäreiden ensimmäinen hoitomuoto on aina tuli ja kaksi viikkoa lepoa. Jo vuotta nuoremmalla host-siskollani on joku 6 nilkkatukea!!! Mun tuntemusten mukaan kenkä vaan surkastuttaa lihakset. No joka tapauksessa jalka on nyt parempi, joten eiköhän tästä päästä vielä radan puolelle kisaamaan:)
Olen sitten ottanut muutamia kuvia kisoista. Ihan kiva on ollut vaihteeksi nähdä punaisia ratoja, kun useat urheilukentät ovat täällä mustia. On ollut mahtavaa nähdä, miten ihmiset on kannustavia toisiaan kohtaan. Vaikka seiväshyppykisassa kaikki kannustavat toisiaan, ja jopa huonoimmalle hyppääjälle taputetaan. Myös ihan erilailla kisatunnelmaa luo se, että koko joukkue tulee ja lähtee samaan aikaan, ja koko kisa on joukkuetapahtuma. Toisaalta, jos oikeasti haluaa keskittyä omaan lajiinsa, saattaa monen tunnin odotus vaikuttaa suoritukseen.
Meidän joukkueessa on yli 100 urheilijaa, monella tasolla. Täällä kaikille annetaan mahdollisuus, mutta ihan huipulle on kyllä haastavaa päästä. Monessa mielessä Suomen yksilövalmennus on aikuismaisempaa aikaisemmin, mutta eihän sen niin vakavaa tarvitse olla vielä tässä vaiheessa. Meillä on viisi coachia, joista nimekkäin on Martha Watson, joka on itse ollut neljissä olympialaisissa 1960- ja 1970-luvuilla. Olen kyllä tykännyt paljon olla osa tätä joukkuetta, mutta toisaalta Suomen urheluista ikävöin yksilövalmennusta ja jopa vesijuoksua:D
Nyt onneksi olen päässyt taas juoksemaan, ilman kipua :) Olen saanut siskoni Petran ja Petriinan tänne Pääsiäisloman ajaksi. Ollaan päästy tekemään jo kaikkea kivaa ja vielä on neljä päivää laatuaikaa siskojen kanssa. Love it!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti