Viimeistä viedään

En ole vielä tajunnut sitä, että huomenna on oikeesti mun viimeinen kokonainen päivä täällä. Ja lauantaiaamuna suuntaa lentokone kohti Washington DC:tä, jossa vietän muutaman päivän vaihto-oppilasjärjestön järjestämällä year ending campillä. Tietenkin oon tosi innoissani, kun pääsen näkemään taas Suomikavereita ja perhettä sekä saamaan mun oman elämän takasin, mutta silti oon jättämässä taakseni jotain sellaista, mitä en voi enää koskaan saada takaisin.

Nyt on sanottu hyvästit jo monelle tärkeälle ihmiselle. Vaikka tämän koko ajan olen tiennyt, että jossain vaiheessa tämä päivä koittaa, niin tunteet yllättivät. Tämän kymmenen kuukauden aikana olen saanut monia ihania ystäviä ja näistä ihmisistä on tullut todella tärkeitä mulle. Siksi tuntuu kamalalta ajatella, että on pitkä aika siihen, kun näen heitä seuraavan kerran, tai pahimmassa tapauksessa en näe heitä ehkä enää koskaan. Aina voi tulla takaisin vierailemaan, mutta ei se silti tule koskaan olemaan samanlaista, koska kaverit hajaantuvat, kuka minnekin. Tämä on tämä vaihtovuoden huono puoli.

Lorenzolle ja Codylle jätettiin jo itkuiset hyvästit. I miss these guys already!

Tämä vuosi on ollut kaikin puolin todella opettavainen! Vuosi sisälsi paljon hienoja ja uusia kokemuksia ja ihan elämäni parhaita hetkiä. Toisaalta en ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon - varsinaista tunteiden vuoristorataa. Täällä on paljon sellaisia asioita, joita rakastan, mutta myös paljon sellaista, mistä en tykkää ollenkaan. Näiden jälkimmäisten kanssa on vaan pitänyt oppia elämään. Arvostan Suomea nykyään aivan eri tavalla. Ilmeisesti itsestään selviltä tuntuvia asioita oppii arvostamaan vasta kun ne menettää. Olen kuitenkin onnekas siinä mielessä, että en ole menettänyt niitä lopullisesti, vaan pääsen nauttimaan tottumani arjen normaaleista asioista ihan pian, kun jo vajaan viikon päästä saavun Suomeen.

Tänään oli Graduation. Vaikka olen Senior, niin koulun liian monet säännöt estävät vaihto-oppilaita valmistautumasta High Schoolista. Niinpä minä ja muut seniorivaihtarit istuimme lavalla katsomassa, kun kaverit kävelivät jenkkihatuissa ja -kaavuissaan lavalle hakemaan High School diplominsa. Kyllä mekin saatiin omat epäviralliset Graduation Diplomit, mutta mielestäni koulu olisi edes sen verran voinut meitä palkita, että olisimme saaneet kokea sen oikean amerikkalaisen lukiovalmistumisen ja kävellä muiden kanssa lavalle. Graduationissa meitä vaihtareita oli kahdeksan, joten ei me oltaisi tuotu kuin muutama lisäminuutti seremoniaan. Mutta täällä säännöt on sääntöjä, eikä niitä uskalleta rikkoa seurausten pelossa. On asioita, joita en jää tästä kulttuurista kaipaamaan..

Nyt on siis jäänyt taakse amerikkalainen High School. Haikeata, mutta samalla suuri helpotus!! Enää ei tarvitse herätä joka aamu 5.00, tehdä pakollisia mutta hyödyttömiä läksyjä, noudattaa ylitiukkaa pukukoodia, kestää ylivilkkaita freshmanejä… Koulussa ei loppujenlopuksi ollut hirveästi asioita, joista oikeasti tykkäsin - ihmisiä lukuunottamatta. Positiivisella asenteella kuitenkin selvisin kaikesta! Täydellisten Naisten Bree Van De Kamp -hymy on ehkä hyödyllisin asia minkä jenkkikoulusta opin. Tällä tarkoitan yliystävällistä tekohymyä, joka piti olla naamalla tuli vastaan mitä vastoinkäymisiä, ärsyttäviä tai turhauttavia tilanteita tahansa. Hyväkö taito osata, sitä en tiedä. Kaikesta huolimatta jään muistelemaan Shadow Ridgeä hyvällä. Odotan kuitenkin innolla Märskyyn paluuta. Suomen koulusysteemiä ei voita mikään!

En ole muuten tainnut kertoa, että olitiin viime viikolla New Mexicossa. Amber, Cody ja pari muuta track-kamua kisas siellä, joten lähdettiin mukaan kannustamaan. Tässä joitain kuvia sieltä.

Vaikka on täällä autiomaassa ihan nättejä kiviä, niin oli mukava nähdä pitkästä aikaan vihreätä. 

Oli aivan tuskaisen kuumat säät. Mä tuun niin jäätymään Suomessa. Täällä sellainen 30C tuntuu ihan kivalta, 40C alkaa olemaan jos siinä rajoilla että on liian kuuma, 45C on sit jo liian kuuma. 

Olen tässä blogissa keskittynyt enemmän asioihin, joita olen tehnyt, enkä niinkään ajatuksiini tai haasteisiin, joita olen täällä kohdannut. Yrityksenä on siis tehdä vielä jossain vaiheessa kesää postaus Vegasin ja jenkkielämän varjopuolista. Täytyy vaan odottaa inspiraatiota ja saada ajatukset kirjotettua ulos. Sitä odotellessa...

Mutta tosiaan ensi viikon keskiviikkona laskeudun Helsinki-Vantaalle. Pian nähdään<3