En ole kertonut teille kovinkaan paljon yleisurheilukokemuksistani Vegasissa. Täällä virallinen season alkoi siis tammi-helmikuussa. Ensin oli try outit, jossa tsekattiin silloinen fyysinen kunto. Kaikille siis kellotettiin 200m ja mailin ajat. Käytännössä try outilla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä, sillä kaikki hyväksyttiin tiimiin. Treenejä oli alusta asti joka päivä ja treenaus oli kovaa. Alkuun haluttiinkin juuri pelotella laiskurit ulos joukkueesta, ja parissa viikossa yksi sun toinen lopetti koko touhun. Tiimi vakiintui noin 100 urheilijan ryhmäksi.
Treenit menee lähes aina saman kaavan mukaisesti. Täällä ei mitenkään liikoja korosteta verryttelyn tärkeyttä. Alkuverkka on aina 800 metriä, jonka jälkeen tehdään yhteiset venyttelyt ja joskus jotain lihaskuntoliikkeitä. Venyttelyt ja lihaskuntoharjoitukset tehdään aina samassa järjestyksessä joukkueen kapteenien johdolla. Mulle ihan vieras ja kumma asia oli se, että lihaskuntoliikkeitä tehtäessa meidän täytyi aina laskea ääneen toistomäärät ja samalla valmentajat kiersivät ja tarkistivat, että kaikki laskivat, ja että äänenvoimakkuus oli tarpeaksi kova. Armeijakuria kerrassaan, täällä ei voi sooloilla!! Venyttelyiden jälkeen on koordinaatiot, jotka nekin tehdään aina samassa järjestyksessä ja mikä tärkeintä erittäin suorissa riveissä! Koordien jälkeen juostaan kaksi ratakierrosta niin, että juostaan suorat ja hölkätään kurvit. Siitä sitten urheilijat jakaantuvat lajiryhmiin: kestävyysjuoksijat, pikajuoksijat, hyppääjät, heittäjät, seivähyppääjät ja aitajuoksijat.
Tällä mustat urheilukentät on aika yleisiä. Radan materiaali on kuin asfalttia, joten ei ihme että meidän joukkueessa yhdellä sun toisella urheilijoilla on ollut penikkaongelmia. Yritän välttää sitä pintaa parhaani mukaan!
Suoraan meidän koulun takaa alkaa autiomaa, jonne oon useasti livahtanut juoksemaan jonkun kahjon treenin ajaksi.
Meidän tiimissä on yhteensä 7 valmentajaa, joista nimekkäin on nelinkertainen olympiakävijä Martha Watson. Hän oli 60- ja 70-luvulla yhdysvaltojen paras pituushyppääjä. Mä oon koko vuoden treenannut meidän tiimin seiväsvalmentaja Waddlen kanssa. Tykkään Waddlen valmennustyylistä ja treenit ovat olleet erittäin seiväspainotteisia. Seasonin alussa mulla tosiaan alkoi kummallinen nilkkakipu, jonka takia menin lääkäriin. Siksi alkukausi jäi mun osalta kokonaan väliin. Spring breakin jälkeen kokeilin taas juoksua, mutta päkijöillä juoksu sattui sen verran, että en koko kauden aikan tehnyt muuta kuin seivähyppyä. Oon ollut ihan super onnellinen, että päätin kokeilla seivästä, koska vaikka se on teknisesti hullun haastava laji, on se ihan älyttömän hauskaa!! Varsinkaan kun kukaan ei odota multa mitään, niin olen voinut vaan ottaa ihan rennosti ja nauttia siitä mitä teen.
Meistä on Coach-Waddlen kanssa tullu ihan bff:iä. Se tietää mun yu-taustat, joten se antaa mulle aika paljon vapauksia, jota muut ei saa. Se päästi meidät silloin Petran ja Petriinan kanssa mm. koulun punttisalille treenailemaan itteksemme. Jenkkien ikuinen huolenaihe tuntuu olevan se, kuka on vastuussa, jos jotain tapahtuu. Siksi täällä ei uskalleta rikkoa sääntöjä. Waddle kuitenkin ajattelee urheilijan etua ja luottaa muhun niin paljon, että tällaset jutut on mahdollisia.
Kilpailut on ihan erilaisia täällä kuin Suomessa! Täällä yleisurheilu on joukkuelaji, jossa urheilijat kerää tiimille pisteitä. Täällä siis kaikki kannustavat toisiaan ja ilmapiiri on erittäin positiivinen. Vaikka koulu ei muuten innosta ja jenkkien treenaussysteemi on mitä on, niin treenit on silti aina paras osa päivää. Rakastan näitä ihmisiä ja meidän coachia, ja ollaan kuin yhtä perhettä.
Mulla ja Codylla on tämän kesän muotivärin mukaiset piikkarit ja pannat. On hassua, kuinka me välillä ajatellaan ihan samalla tavalla: yhtenä päivänä Cody tuli kertomaan innostuneena, että oli ostanu piikkareihin matchaavan pannan ja mä olin ostanut mun pannan juuri edellisenä päivänä. :DD
Kisoihi matkustetaan koulubusseilla, joten siellä joutuu viettämään aina koko päivän, vaikka oma laji olisi ensimmäisten joukossa. Meitä se ei kuitenkaan haittaa, sillä kavereiden kanssa aika kuluu ihan liian nopeasti. Kuvassa Desi, Jessie, Jackie ja minä.
Meille on muutaman kerran sattunut todella viileät ja tuuliset säät. Muun muassa viimeisessä home meetissä seiväsrima putoili aivan omia aikojaan tuulen takia. Valehtelematta tuulta oli kyseisessä kisassa 10m/s luokkaa, joten päätettiin vaan pitää hauskaa ja ottaa kisa harjoituksena. Loppuajan vietimme yhdessä patjalla chillaillen ja löhöillen. Kilpailun loppuessa tolle pienelle patjalle oli valehtelematta ängennyt yli 15 henkeä. Että mulle tulee ikävä näitä hetkiä!
Viimeinen home meet oli siis viime viikon tiistaina ja se oli samalla tavallisen track kauden lopetus. Kaikki seniorit ja vaihto-oppilaat kukitettiin ja juoksimme muiden urheilijoiden muodostaman kunniakujan läpi.
Nyt treeneissä käyvät enää ne urheilijat, joiden tulokset riittivät Regionals-kisoihin. Mua on vähän harmittanut, että en ole pystynyt juoksemaan koko kauden aikana, sillä täällä ei taso ole mikään huima. Vaikka en olisi juossut edes viime kesän tasoisia aikoja, olisin suhteellisen helposti saanut Regionals rajan rikki jopa kuudessa eri lajissa. Tällä kertaa raja meni rikki vain seipäässä.
Tässä vielä kaikki Regionals tulosrajat
Olen oppinut kaikenlaisia mukavia seipään treenaukseen liittyviä liikkeitä ja tässä pari videota treeneistä, joita Petra innoissaan kuvaili ollessaan täällä.
